Bulletproof

”Anywhere you are, I am near. Anywhere you go, I’ll be there”

Olin tuntenut Nennan n.2,5 vuotta, oltiin tehtyy kaikkee yhdessä. Itketty, naurettu, jaettu ilot ja surut. Luotin Nennaan sataprosenttisesti. Pystyin aina kertomaan sille kaiken. Ja mikä parasta, tiesin sen aina olevan siinnä. En vaan tajunnut sitä tarpeeksi aikaisin. Jos ihminen osaisi ennustaa tulevaisuuden, se tekis varmasti monet asiat erilaisesti. Jos oisin tiennyt että Nennan täytyy muuttaa, ja et se tulis näin nopeesti. Olisin varmasti viettänyt sen kanssa enemmän aikaa, ja näyttänyt sille enemmän kuinka paljon siittä välitin.
Huomasin Nennan lähdön jälkeen, että Nenna oli mulle se luotto. Onhan mulle monta tosi hyvää ystävää, kehen luotan jne. Mutta Nenna oli sellanen, et tiesin sen aina olevan tukena. Vaikka kuinka suututin muut, tai tein taas jotain typerää. Nenna oli aina siinnä. Se tuki, ja lohdutti mua. Nenna oli mulle tietynlainen tukipilari, itse en edes huomannut kuinka paljon olin rakentanut Nennan varaan ennen kuin Hän kertoi minulle että, hänen vanhempansa olivat päättäneet muuttaa 200km päähän Säkylästä, Tikkurilaan. Aluksi en suostunut uskomaan tai sisäistämään asiaa, vaan yritin tolkuttaa Nennalle, ettei hän ole mihinkään muuttamassa. En päästäisi häntä. Mutta päivä kerrallaan asia eteni, uuden vuokrakämpän takuuvuokra oli maksettu, avaimet saatu käteen ja muutto päivä sovittu.
Meillä oli kaksiviikkoa aikaa, olimme sopineet ettei vietetä viimiä päiviämme surullisina vaan juhlitaan ja pidetään hauskaa loppuun asti. Ja olihan meillä kuitenkin vielä monen monta päivää yhdessä.. Ennen puhelinsoittoa, joka tuli Nennan äidiltä. He muuttaisivatkin jo ylihuomenna. Kolme päivää aikaa, ennenkuin yksi parhaista kavereistani vietäisiin niin kauas minusta kun vai voi. Elämä tuntuu niin epäreilulta. Minulle tulisi niin kauhea ikävä..
Viimisenä iltana ennen kuin Nennan lähtö koittaa lähdille ajelemaan siskoni autolla, kuuntelimme hyvää musiikkia, tansseimme ja pidimme toisiamme käsistä kiinni. Kunnes tajusimme aikamme olevan lopussa. Makasimme yhdessä sängyllä vierekkäin, sanoja ei tarvittu. Kyyneleet alkoivat vain valua poskiamme pitkin. En saanut sitä tulvaa loppumaan, tiesin etten näkisi häntä hyvässä lykyssä kuukausiin. Tuntui kuin aika olisi pysähtynyt, Nennan puhelimesta soi ’Five Finger Death Punch – Remember Everything’. Kylmät väreet ja kyyneleet raastoivat sydäntä. Vielä olet siinnä, mutta et kauaa. Pää löi tyhjää, se hetki oli taas yksi niistä jolloin vain odotat maailmanloppua.

”ei ikuisuus, ei vuodetkaan. Ei mikään meitä erota. Ja hetken tie on kevyt kaksin kulkea.”

Seuraavana päivänä kirjoitin Nennalle koulussa runon, jonka halusin antaa hänelle vielä ennenkuin hän lähtisi. Minun oli pakko lähteä kesken koulupäivän että ehtisin näkemään hänet. Tiesin kyllä ettei siittä mitään hyvää seuraisi, en saisi ottaa ylimääräisiä poissa oloja. Mutta Ystävät ennen kaikkea. Kun pääsin säkylään, hän odotti minua asemalla. Halasin häntä lujaa, ja vein hänet viimeisen kerran paikkaan jossa olimme monet kerrat nauraneet yhdessä hölmöille asioille, ja itkeneet murheitamme toisilemme. Halusin vielä kerran kokea sen Nennan kanssa. Lisäksi, se tuntui täydelliseltä paikalta antaa Nennalle paperin palanen, johon olin koonnut kaikki sanani, kaikki tunteeni. Suru muuttui siittä, kuitenkin hetkelliseksi taas iloksi kun pari ystäväämme tuli siihen. Nauroimme hetken ja lupasimme tulla katsomaan häntä Tikkurilaan kun kaveri saa ajokortin. Lähdimme kävelemään kauppaan, samalla rupatellen niitä näitä. Olin jo ajatuksissani kokonaan unohtanut Nennan lähdön. Kunnes hänen äitinsä soitti, hän odotti Nennaa kaupalla. Siinä hetkessä tajusin, sen tapahtuvan. Nenna viedään minulta, rutistin hänen kädestään ja päätin etten päästä irti. Halasin häntä ja päässäni soi vain kaksi sanaa ’rakastan sua’.

”Kirjoitin sulle tummin kyynelin, sinut miksi kadotin, Ei mulle mitään jää. Sammutin liekin tummin kyyneliin.”

Mutta heillä oli kiire, oli niin vaikeaa irroittaa otettaan hänestä ja saada kyyneleet loppumaan. Hänen äitinsä yritti lohdutella minua, kyllähän minä pääsen häntä katsomaan, ja onhan meillä facebookit. Mutta ei se ole sama asia. ’kusipää, sehän on sinun vikasi että Nenna joutuu lähtemään, eihän se edes haluaisi. te viette sen väkisin.’ En kuitenkaan sanonut ajatuksiani ääneen, en pystynyt sanomaan mitään. Uskon että kyllä Nenna ymmärsi mitä tarkoitin, minulle tulee ikävä.. Auto starttasi, ja kaasutteli pois ja vain orvot perävalot näkymään. Olen tietysti soitellut Nennalle lähes päivittäin miten hänellä menee, hän joutuu jatkamaan uudessa koulussa ysiluokkaa. Hän ei tunne sieltä ketään eikä tiedä mistään mitään. Hän ei näe kaupungissa edes tähtiä, kaupungin saasteet ovat peittäneet taivaan. Välillä tuntuu että olen kauhean itserakas kun haluaisin nennan vaan takaisin tänne. Mutta tiedän Nennan pärjäävän, hän on niin vahva että kyllä selviää.. Oon niin ylpee hänestä.

”Miks näin käy, onko pakko
viedä multa kaikki mitä oon saanu?
Kuka tääl saa päättää mitä tapahtuu,
miks elämä on niin epäreiluu?
Miks kaikki mistä välitän viedään pois,
estäsisin teitä ellei tein pakko mennä ois.
Kaikki rakas multa ilmaan katoo,
kaikki tärkee mun käsissä hajoo.
Miks sun täytyy muuttaa, pois lähtee?
Toivon, tuu takas. Seuraa tähtee.
Koska saan sut takas, entä jos muutut?
Anna mun viedä pois sut sieltä miss suutut.
Tuu mun mukaan, mennään piiloon,
niin et sullakin kerran ees kaikki hyvin ois.
Rakastan sua, en uskalla luopuu,
Mikset voi olla vaan ja yksin mun.
Mitä mä teen ku et oo rauhottaas mun menoo,
tai tukemas mua ku mul on olo heikko.
Oot mulle tärkee ja tiedät sen,
En vaan sano, vaan lupaan, sua unohda en!
Tiedän et pelkäät, mut sä selviit.
Oot niin vahva ja rohkee, et toist sais ettii.
Sul on valloittava sydän, kunha oot oma ittes!
rakastan sua ja huomaat sen siit et,
tuu unohtaa sua koskaan mä en!”